Nykyvarjoteatteri ja varjotaide

Nykyaikaisella varjoteatterilla on juuret traditionaalisissa muodoissa. Niissä on käytetty siluettinukkeja, jotka joko painetaan kiinni kankaaseen tai pidetään lähellä sitä, mikä synnyttää elävän tulen avulla varjohahmon. Varhaisimmat tarinat ovat olleet sisällöltään uskonnollisia ja niillä on ollut vahvistava tarkoitus yhteisölle. Myöhemmin näytelmiksi ovat tulleet erilaiset eeppiset ja komedialliset tarinat, sekä sadut.

Varjoteatterissa voidaan ajatella muodostuvan kolmesta tekijästä: valosta, figuurista ja pinnasta. Valotekniikan kehittyminen 1950-luvulla mahdollisti, että valonlähdettä pystyi liikuttamaan ja näin avautui tie uusille kokeiluille. Nykyvarjoteatterissa taiteilijat ovat ottaneet 1970-luvulta lähtien kokeiltavaksi kaikki kolme varjoteatterin tekijää. Valonlähde voi olla luonteeltaan moninainen, niitä voi olla monta ja ne voivat liikkua. Figuuri voi olla nuken lisäksi esine tai näyttelijä. Projisointipinta voi olla kankaan ohella materiaaliltaan, koltaan ja sijainniltaan vaihteleva. Lisäksi yleisö voi katsoa ja osallistua esitykseen eri tavoin.

Varjoteatteria on tätä nykyä käytetty monessa eri esittävän taiteen lajissa ja installaatioissa. Sisältö on muuttunut sekulaariksi, ja se voi olla niin draamallista kuin abstraktia. Kaiken tämän edellä kuvaillun moninaisuuden takia käytänkin nykyaikaisesta varjoteatterista nimitystä varjotaide.