1900-luvun alku Euroopassa

Le Chat Noir synnytti kabaree-innostuksen ja näitä uusia, aikansa yökerhoja, perustettiin ympäri Eurooppaa 1900-luvun taitteessa. 1901 perustettiin Saksassa ensimmäiset kabareet. Ernst von Wolzogen (1855-1934) muunsi ranskalaisen cabaret-sanan muotoon Überbrettl. Virallisesti viihdepaikan nimi oli Buntes Theater. Tuossa "kirjavassa teatterissa" esitettiin myös varjoteatteria. Überbrettlin vieressä oli näyttelijä Max Reinhardtin (1873-1943) näyttämö Schall und Rauch ("Ääni ja savu", Gothen sanontaan liittyen), joka avasi ovensa myös 1901. Siellä kehitettiin uusia ideoita varjoteatteriin ja valmistettiin lukemattomia värillisiä siluetteja.

Pariisin Mustan kissan lopetettua, sen näytelmiä alettiin esittämään muissakin teattereissa. Salisin leski vei esitykset Euroopan kiertueelle. Münchenissä varjoteatteri sai yleisöltä innostuneen vastaanoton. L'Épopée esitettiin siellä sellainenaan nimellä Die Sphinx. Teoksen nähneet Alexander von Bernus ja Ernst Moritz Engert inspiroituivat tästä kabareesta.

Alexander von Bernus (1880-1965), joka oli saksalainen kirjailija ja alkemisti, perusti oman varjoteatterin Schwabinger Schattenspiele Müncheniin. Tuo Schwabingiläinen varjoteatteri toimi vuosina 1907-1912. Tyyliltään se oli uusromanttinen ja runollinen, ja sen tarkoituksena oli irrottautua ajan naturalistisesta teatterista. Bernus ammensi ideoita teatteriinsa swaabilaisesta romantiikasta. Bernusin päämäärä oli luoda uusi taidemuoto yhdistämällä runous puhtaaseen mustavalkoiseen taiteeseen. Teatteri sai vaikutteita symbolistirunoilija Stefan Georgelta. Teatterille oli siluetteja leikkaamassa monia: Dora Polster Brandenburg, Rolf von Hoerschelmann, Emil Praetorius, Karl Thylmann ja aiemmin mainittu Ernst Moritz Engert.

Esityksiä pidettiin ensin suljetulle ryhmälle, joka koostui aikansa taiteilijoista ja kirjailijoista. 1907 alkoivat julkiset esitykset. Tuolloin esitettiin romantikkojen (kuten Kerner, Mörike, Achim Von Arnim) teoksia, samoin kuin Goethen näytelmiä ja joitain nykykirjailijoita. Bernus itse kirjoitti varjonäytelmiä jotka hän myöhemmin julkaisi kirjana. Niistä Pan, romanttinen varjonäytelmä, teki suurimman vaikutuksen aikansa katsojiin. Teatterin lopetettua alkoi samoihin aikoihin ekspressionisttinen virtaus taidemaailmassa, jota edusti myöhemmin myös Engert.

Kuuluisia siluettitaiteilijoita 1900-luvun alkupuolelta olivat saksalaiset Ernst Moritz Engert (1892-1986) ja Lotte Reiniger (1899-1981). Engert oli laajan tuotannon tehnyt siluettitaiteilija. Hän teki nukkeja eri varjoteatteriesityksiin, paikkana Künstlerischen Figurenbühne München ("Münchenin taiteellinen nukkenäyttämö"). Engertin tekemää varjoteatteria nähdään mykkäelokuvassa Schatten vuodelta 1923. Lotte Reiniger oli elokuvaohjaaja, joka teki lukuisia siluettianimaatioita. Tunnetuin on Prinssi Ahmedin seikkailut (ensi-ilta 1926), jota pidetään vanhimpana säilyneenä pitkänä animaatioelokuvana.

Muita varjoteatterintekijöitä oli esimerkiksi kirjailija ja pedagogi Leo Weismantel (1888-1964), Hamburger Schattenspielertreffenin alullepanija Margarethe Cordes (1919-2011). École polytechniquen entinen opiskelija Paul Vieillard perusti vuonna 1929 varjoteatterin nimeltä Noir et Blanc.

Professori ja koneinsinööri Otto Kraemer (1900-1986) harrasti varjoteatteria. Hän teki itse teknisesti monimutkaisia nukkeja ja kirjoitti varjonäytelmiä, joita esitti. Professori Max Bührmannin (1904-1976) johdolla toimi varjoteatteriryhmä San Mei Hua Ban Ying Xi ("Kolmen luumunkukan varjoteatteriryhmä"), ensin 1930-luvulla ja sitten vuosina 1951-1970.

Suomessa varjoteatteria teki lastentarhaopettaja Bärbi Luther (1888-1979). Ulkomailla hän oli perehtynyt saksalaiseen varjoteatteriin ja tilasi siluetteja omaan käyttöönsä. Hänen ensimmäinen varjoteatteriesitys Per och Brita valmistui 1915, jonka hän myös esitti viimeisen kerran 60 vuotta myöhemmin 1975. Bärbi Lutherin ja ajan pedagogisen näkemyksen mukaan pienet lapset eivät pysty kuuntelemaan ja katsomaan yhtä aikaa. Niinpä Luther kertoi ensin lapsiyleisölle kohtauksen juonen ja sen jälkeen esitti sen. Varjonukkeja hänellä oli noin 40 ja taustakuvia oli 12 kappalaetta. Nuket ja taustat piirtyivät mustina, mutta kohtausten väri vaihtui kuvaelmasta toiseen. Lutherin teatterissa vanhan soittorasian musiikki loi esityksiin tunnelmaa.

Le Chat Noir oli laittanut aikoinaan varjonuket kulkemaan raiteilla, mikä mahdollisti monimutkaisempien naruilla liikuteltavien mekanismien lisäämisen niihin. 1900-luvun puolella tällaisia viriteltyjä nukkeja edistivät E. M. Engert, Margareth Cordes ja Otto Kraemer.

Valonlähteenä varjoteatterintekijät käyttivät mm. vanhanaikaista hehkulamppua. Varjonukkien tuli olla tuolloin vielä kankaassa kiinni. Teknisen innovaation myötä 1900-luvun puolivälissä varjot pääsivat kuitenkin valloilleen ja alkoi nykyaikainen varjoteatteri.

Päivitetty 31.12.2022