Le Chat Noir

Varjoteatterin yksi suurista loistonhetkistä historiassa on ollut Mustan Kissan kabaree. Siellä tehtiin aikanaan innovatiivista varjoteatteria. Le Chat Noir perustettiin vuonna 1881 Pariisin, boheemiin Montmartreen, kaupunginosaan joka halvoilla vuokrilla ja leppoisalla ilmapiirillä houkutteli taiteilijoita luokseen. Le Chat Noir oli ensimmäinen moderni yökerho. Yleisö istui juomien kanssa pöydissä seuraten esityksiä: musiikkia, lauluja, runonlausuntaa. Sekä myöhemmin varjoteatteriesityksiä.

Sadan vuoden jälkeen mitään varjoteatterista tietämättömätkin ovat saattaneet olla kosketuksissa siihen. Lukuisilla seinillä komeilee kabareen mainosjuliste, jossa seisoo omanarvontunteva musta kissa. Yökerhon perusti taiteilija ja impressaari Rodolphe Salis (1851-1897). Manifestissaan Salis julisti heidän olevan kuin yöllä katoilla hiipiviä kissoja, havannoiden salaa ihmisiä ja tehden viihdettä heidän typeryyksistään.

Salis houkutteli nuorten radikaalien kirjailijoiden ryhmän pitämään yökerhoa tukikohtanaan. Porukka oli nimeltään Les Hydropathes: "pelkäämme vettä, joten juomme vain viiniä". Monet heistä olivat lopulta tekemässä varjoteatteriesityksiä kabareelle.

Le Chat Noir esitti varjoteatteriesityksiä 11 vuotta ja tuhannet näkivät niitä tuona aika. Esitykset olivat valtavan suosittuja aina kabareen sulkemiseensa, vuoteen 1897, asti. Varjoteatteri syntyi paljolti taidemaalari Henri Rivièren (1864-1951) ansiosta. Hänet tunnetaan myös japanilaistyylisistä puupiirroksistaan. Vuosina 1886-1896 Rievère oli mukana tekemässä 43 varjonäytelmää. Hän kutsui esityksiään kiinalaisiksi varjoiksi - ombres chinoises. Aiheet ammennettiin myyteistä, historiasta ja Raamatusta. Rivière itse teki visualisoinnit yhdeksään esitykseen, muutoin hän keskittyi esitystekniikan käyttämiseen ja parantamiseen.

Rivière oli parikymppinen nuorukainen vuonna 1886, kun ensimmäinen varjoesitys syntyi. Hän kiinnitti valkoisen lautasliinan yökerhossa olleeseen nukketeatterin aukon eteen ja valaisi sen. Kyseessä oli perinteinen Guignol-nukketeatteri, jolla esitettiin aikuisille suunnattuja näytelmiä. Rivière leikkasi pahvista siluetteja varjonukeiksi. Hän nuketti niitä, samalla kun muusikko soitti pianoa ja lauloi.

Siluetteja käytettiin paljon kuvituksena tuon aikakauden kirjoissa mikä saattoi inspiroida Rivièreä kokeiluunsa. Kadun toisella puolella kabareeta asusteli sattumalta journalisti Paul Eudel, jonka kirjassa Les Ombres Chinoises de mon père (1885) käytettiin myös siluetteja kuvituksena.

Varjonäyttämö syntyy ja kehittyy

Seuraavana vuonna 1887 Rivière teki uuden varjoteatterinäyttämön. Yökerho oli tuolloin muuttanut perustamisajan pienestä huoneistosta vanhaan ja ylelliseen yksityiskartanoon, jonka kolmannessa kerroksessa oli juhlasali kabareen esityksille. Varjokangasta varten salin seinään avattiin aukko. Ensin se oli neliömetrin kokoinen, kunnes aukko laajennettiin 1,12 m korkeaksi ja 1,4 metriä leveäksi. Seinän toisella puolella oli iso tila nukettajille. Koko komeuden huipuksi varjokankaan ympärille asennettiin valtavat kehykset.

Rivière kehitti järjestelmän, jossa siluetteja pystyttiin liikuttelemaan puisissa kehyksissä kankaan poikki. Kehyksiä oli kolmessa tasossa. Lähimpänä kangasta oleva siluetti näkyi täysin mustana ja sitä taaempana olevat asteittain harmaina. Siluettien koon vaihteluilla pystyttiin luomaan illuusio perspektiivistä. Kolmen siluettitason jälkeen oli liukujärjestelmä, joka kannatteli lasilevyjä. Ne olivat maalattu eri väreillä mikä loi esityksen kohtauksiin halutun tunnelman. Avustajia saattoi takahuoneessa olla jopa parikymmentä. Heidän avullaan Rivière pystyi luomaan monimutkaisia ja hienostuneita valo-, väri- ja liiketehosteita. Ne tekivät esityksistä dynaamisempia ja jännittävämpiä kuin aikakauden muista varjoteatteriesityksistä. Valonlähteenä oli kirkkaasti palava vetykaasuliekki. Sileutit valmistettiin ensin pahvista, mutta myöhemmin kestävämmästä sinkistä.

Esityksiä säestettiin pianolla. Useisiin näytelmiin musiikin sävelsi ja soitti Georges Fragerolle, joka myös lauloi. Eräissä varjoteatteriesityksissä oli isompikin orkesteri, joissa oli mm. perkussioita, oboe, sello ja urkuja. Salis toimi esitysten tarinankertojana. Hän oli kabareen seremoniamestari jutustellen yleisön kanssa. Salis oli tavanomaisuudesta poikkeava ja itsekeskeinen persoona. Hänet tunnettiin piikikkäistä sutkautuksistaan, eikä hän esimerkiksi arkaillut vitsailla salissa istuvalle Englannin prinssillekään. Hän toi esityksiin kiihkoa ja jännitystä.

Suurteoksia ja lyhyitä sketsejä

Ensimmäinen iso varjoteatterinäytelmä oli La tentation de Saint Antoine, jonka ensi-ilta oli 28. joulukuuta 1887. Esityksen valmistus kesti pitkään: 18 kuukautta siitä kun idea oli julkistettu. Siinä oli 40 kohtausta. Jokaisessa kohtauksessa oli oma siluettimaisemansa. Näytelmä perustui Gustave Flaubertin kirjaan ja esityksessä myös lausuttiin otteita teoksesta. Tarinassa erakko vaeltaa läpi maallisten ja henkisten, vanhan ja modernin maailman kiusausten, ja ne voitettuaan hänet kohotetaan pyhyyteen.

Kaksi muuta suuren suosion saanutta esitystä oli L'Épopée (1888) ja La Marche à l'étoile (1890), joista jälkimmäinen oli Rivièren suunnittelema. Ensinmainittu Eepos oli piirtäjä Caran d'Achen luoma tragikoominen esitys. Se oli mustavalkoinen, kaksinäytöksinen esitys, joka käsitti 50 kohtausta. Se kertoi Napoléon Bonaparten sotaretkestä patrioottisen riemujuhlan hengessä. Napoleonin suuri armeija oli kuvattu hyvin vaikuttavista, siluettien luodessa illuusion perspektiivistä. Kyseisen näytelmän myötä vaihduttiin käyttämään sinkkisiä siluetteja.

La Marche à l'étoile puolestaan oli symbolistinen näkemys kristityn mystisestä muuntumisesta matkalla Betlehemiin. Värimaailmassa käytettiin sinisen sävyjä. Joissain esityksissä otettin vaikutteita commedia dell'arten perinteestä. Niissä esiintyi tunteellinen ja herkkä Pierrot-hahmo. Näytelmässä L'Âge d'Or (Kulta-aika, 1887) Pierrot on traaginen uhri rakastaessaan yksipuolisesti Columbine-palvelijatarta. Louis Morinin varjoesityksessä Pierrot pornographe (1893) hän joutuu puolestaan oikeuteen maalatessaan alastonkuvan Columbinesta. Muita esityksiä oli mm. Georges Fragerollen mystinen L'Enfant prodigue ja Maurice Donnayn ateenalainen draama Phryne.

Aikalaiset vertasivat varjoteatteriesitysten vetävän vertoja William Turnerin tunnelmamaalauksien kauneudelle.

Joukkoon mahtui myös härskejä juttuja. Taidemaalari Henry Somm (joka teki alkuperäisen nukketeatterin) valmisti puolenminuutin Elefantti-sketsin varjoilla. Siinä musta palvelija vetää köyttä poikki kankaan. Köysi vain pitenee ja pitenee, kunnes esiin tulee elefantti. Se jättää jälkeensä haisevan jätöksen, josta kasvaa kukka - ja sitten esirippu laskeutuu. Tätä esitettiin päivittäin varjoesitysten alkuun aina kabareen sulkeutumiseen asti. Lopulta se oli esitetty ainakin 4000 kertaa.

Teatteri lähtee kiertueelle

Le Chat Noir teki useita varjoteatterikiertueita. Ne alkoivat vuonna 1892 ja sijoittuivat kesäkaudelle. Kiertueita tehtiin lähinnä Ranskassa, mutta jonkun verran myös Tunisiassa, Algeriassa ja muissa ranskankielisisissä maissa, kuten Belgiassa. Kiertuetta mainostettiin Théophile Steinlenin ikoniseksi tulleella julisteella, jossa mustan kissan lisäksi on teksti "la tournée du Chat Noir avec Rodolphe Salis". Vuonna 1893 Somm, Steinlen ja Michel Utrillo matkustivat Chicagon maailman näyttelyyn esitelläkseen varjoteatteria.

Rodolphe Salis kuoli keväällä 1897 talven esityskauden jälkeen. Esitysten ja kiertueen oli tarkoitus jo lopettaa, mutta Salisin vaimo otti kuitenkin vastuun kabareesta ja järjesti lisää vierailuesityksiä. Näissä esityksissä Dominique Bonnaud korvasi Saliksen tarinankertojana. Esitysten laatu kuitenkin heikkeni.

Le Chat Noirin ansiosta varjoteatterista tuli suosittua ja lopulta se levisi muihinkin yökerhoihin, kuten Le Conservatoire de Montmartreen ja Les Quat'z'Artsiin. Ne olivat kopioineet Le Chat Noirin teatterin tyylin ja tekniikan. Utrillon vaikutuksesta vuonna 1897 Barcelonan avantgarde-piirit saivat oman varjoteatterin Ils Quatre Gats -kabareessa. Yökerho oli ottanut vaikutteita nimeensä niin Le Chat Noirista kuin Les Quat'z'Artsista.

Vielä vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyn aikana Le Rire -lehti järjesti Seinen rannalle paikkoja, joissa esitettiin varjoteatterinäytelmiä Le Chat Noirin repertuaarista. Nykyajalle Mustan Kissan varjoteatterista on jäänyt jäljellä sinkistä tehtyjä siluetteja ja niitä on nähtävillä Musée de Montmartressa.

Päivitetty 29.8.2021